Poliitikko – keski-ikäinen mies tummassa puvussa?

Ha­vah­duin asi­aan taas, kun olin mat­kal­la Kes­kus­ta­nuor­ten pu­heen­joh­ta­ja­eh­dok­kai­den pa­nee­liin.

VR oli ko­toi­sas­ti myö­häs­sä ja nap­pa­sin kii­rees­sä lop­pu­mat­kal­le tak­sin. Kun ker­roin kus­kil­le mi­hin olen me­nos­sa, sain vas­tauk­sek­si kom­men­tin: ”Ai olet­ko sinä joku po­lii­tik­ko? Et kyl­lä yh­tään näy­tä sil­tä.”

Tämä on hy­vin ta­val­lis­ta. Ih­me­tys­tä ai­heut­taa pait­si ul­ko­nä­kö­ni ja ikä­ni, myös si­vii­li­am­mat­ti­ni, asuin­paik­ka­ni ja työ­his­to­ri­a­ni. Sekä puo­lu­ees­sa, et­tä sen ul­ko­puo­lel­la.

Mi­ten tai­tei­li­ja voi ol­la kes­kus­ta­lai­nen? Mi­ten hoi­to­a­pu­lai­ses­ta voi tul­la kan­sa­ne­dus­ta­jan avus­ta­ja? Mi­ten kau­pun­ki­lai­nen voi ol­la kes­kus­ta­lai­nen? Mi­ten kes­kus­ta­lai­nen voi pu­hua kult­tuu­ri­po­li­tii­kas­ta?

Oma lu­kun­sa ovat po­li­tii­kas­sa toi­mi­van nai­sen kuu­le­mat kom­men­tit. On­ko si­nut va­lit­tu työ­hö­si ul­ko­nä­ön pe­rus­teel­la? Sinä et näy­tä yh­tään po­lii­ti­kol­ta. Sinä et näy­tä yh­tään kes­kus­tai­sel­ta. Sinä pu­keu­dut vää­rin.

On su­rul­lis­ta, et­tä edel­leen vuon­na 2017 tämä on ar­ki­päi­vää.

Ole­te­taan, et­tä mi­kä­li nai­nen on pa­nos­ta­nut ul­ko­nä­köön­sä, pääs­sä ei lii­ku muu­ta kuin sil­mät. Ole­te­taan, et­tä am­mat­ti, kou­lu­tus tai ul­ko­nä­kö te­ke­vät ih­mi­ses­tä au­to­maat­ti­ses­ti tie­tyn­lai­sia.

Jol­let vas­taa ste­re­o­ty­pi­aa, si­nut yri­te­tään sil­ti lo­ke­roi­da, vaik­ka vä­ki­sin. Si­nua ei koh­da­ta ih­mi­se­nä.

En­nen työ­tä­ni edus­kun­nas­sa opis­ke­lin pää­toi­mi­ses­ti mu­siik­kia, ja ra­hoi­tin opin­to­ja­ni työs­ken­te­le­mäl­lä van­hain­ko­dis­sa hoi­to­a­pu­lai­se­na.

Opin tuo­na ai­ka­na pal­jon asi­oi­ta van­hus­työs­tä, ter­veys­pal­ve­luis­ta ja hoi­to­a­las­ta.

Tär­keim­män asi­an mi­nul­le opet­ti­vat kui­ten­kin hoi­ta­ma­ni van­huk­set: ih­mi­nen pi­tää koh­da­ta ih­mi­se­nä. Ih­mi­nen on enem­män kuin hä­nen ikän­sä, sai­rau­ten­sa, si­vii­li­sää­tyn­sä, us­kon­ton­sa, am­mat­tin­sa tai ul­ko­nä­kön­sä.

Kun an­taa mah­dol­li­suu­den, voi kaik­kien näi­den ul­kois­ten mää­ri­tel­mien ja lo­ke­roi­den ta­kaa löy­tää sen ai­doim­man asi­an: ih­mi­sen, joka ajat­te­lee ja tun­tee. Sa­mal­la ta­val­la tai eri ta­val­la kuin it­se.

Olen tör­män­nyt elä­mäs­sä­ni mo­niin en­nak­ko­luu­loi­hin. Eni­ten ul­ko­nä­kö­ni, puo­lu­e­kir­ja­ni ja opis­ke­lu­a­la­ni vuok­si.

Ha­lu­an kään­tää ko­ke­muk­se­ni voi­ma­va­rak­si pait­si it­sel­le­ni, myös kes­kus­ta­lai­sel­le kan­san­liik­keel­le.

Ha­lu­an ol­la mu­ka­na mur­ta­mas­sa aja­tus­ta po­lii­ti­kon lo­ke­ros­ta, jo­hon mah­tuu vain kes­ki-ikäi­siä mie­hiä tum­mas­sa pu­vus­sa.

Ha­lu­an näyt­tää, et­tä täl­lai­nen kau­pun­ki­lai­nen kult­tuu­ri-alan opis­ke­li­ja kor­ko­ken­ki­neen voi ol­la po­lii­tik­ko ja vie­lä ke­pu­lai­nen.

Sil­lä po­li­tii­kas­sa rat­kai­se­vat ihan muut asi­at. Ajat­te­lu, ar­vot ja halu muut­taa maa­il­maa.