Vahvempi, vaikuttavampi ja valovoimaisempi keskustanuoret!

Keskustanuorten järjestöllä on pitkät perinteet. Olemme vaikuttaneet Suomessa jo yli 70 vuotta. Tuossa ajassa on kuitenkin tapahtunut paljon muutoksia ja kaikilta osin tätä järjestömme valtavaa laivaa on ollut vaikeaa saada kääntymään ajan vaatimalla nopeudella.

Olen itse toiminut järjestössämme kuusi vuotta, joista kaksi piirini varapuheenjohtajana ja kolme puheenjohtajana. Olen kantapään kautta oppinut käytännön ongelmakohtia. Toisaalta olen saanut nauttia mahdollisuuksista, joita järjestömme tarjoaa kasvamiseen ja kehittymiseen nuoren vaikuttajan uralla.

Ollaksemme vahvempi järjestö, käytännön toiminnan on oltava sujuvaa ja saumatonta. Järjestömme perusperiaatteita on se, että se toimii alhaalta ylöspäin. Osastot ja piirit toimivat itsenäisesti. Ennen vanhaan toiminnan jatkuvuus on nojannut vahvasti perimätietoon. Elämme kuitenkin aikoja, joina nuoria on entistä vaikeampi sitouttaa toimintaan ja perimätieto saattaa katketa. Siksi liiton on tarjottava selkeät ohjeet ja konkreettista tukea.

Piiritoimijan ABC, perehdytyskansio toiminnanjohtajille, valmiita esimerkkimalleja tapahtumien järjestämiseen, ohje uusien jäsenten kontaktointiin, ohje jäsenhankintaan ja piirin esimerkkivuosikello tukisivat uusia toimijoita. Näiden ohjeiden lisäksi tarvitaan liiton puheenjohtajan kuukausittaiset puhelinpalaverit piirien puheenjohtajien kanssa, sekä välitön konkreettinen apu ongelmatilanteissa.

Jotta järjestömme olisi vaikuttavampi, meidän on keskityttävä tehtäväämme nuorten vaikuttajien kasvattajana. Tilaisuuksia harjoitella vaikuttamista on tarjottava enemmän. Liittokokouksen, valtuuskunnan, aloitteiden ja työryhmien lisäksi olisi tarjottava mahdollisuus myös paljon parjattuun lobbaamiseen.

Liiton johdon kiertäessä kenttää, voitaisiinkin järjestää kentän vaikuttajatapaamisia. Niihin sisältyisivät suunnittelu, lobbaus ja asian seuranta. Samaan aikaan kenttä saa äänensä kuuluviin, liitto saa evästystä ja ideoita ja nuoret oppivat vaikuttamista. Samanlaisia vaikuttajatapaamisia voisi järjestää laajemminkin esimerkiksi paikallisten kunta- tai maakuntapäättäjien kanssa.

Vaikuttaaksemme entistä enemmän ajan hermolla, meidän on myös ennakoitava tulevaa politiikkaa enemmän. Hyvät yhteydet kansanedustajiin ja puoluejohtoon ovat tässä avainasemassa. Ei saa syntyä tilannetta, jossa keskustanuorilta puuttuu kanta, kuten esimerkiksi viimeaikoina velloneessa perhevapaakeskustelussa.

Valovoimaisuutta lisätäksemme meidän täytyy entistä enemmän panostaa viestintään. Voimme suunnitella sitä eduskunnan aikataulujen mukaan, sillä siellä käsittelyssä olevat asiat määräävät melko pitkälti sen, mikä aihe mediassa kulloinkin kiinnostaa ja dominoi.

Jokaisessa nuoria ja mediaa kiinnostavassa asiassa on osallistuttava keskusteluun, reagoitava muiden kommentteihin ja tehtävä omia avauksia mahdollisuuksien mukaan.
Twitter-tilillä tulisi live-twiitata kaikissa suurimmissa tapahtumissa, facebookissa pitää olla jotain uutta joka päivä ja instagram-tiliä voisi kierrättää liiton johdolla. Liiton tulisi tuottaa someensa myös entistä enemmän videoita, mahdollisesti löytää joukostamme tubettaja.

Keskustanuoret on ollut suurin ja vaikuttavin poliittinen nuorisojärjestö pitkään, mutta epäilen onko se sitä nyt? Meillä ei ole varaa siihen, että jonain päivänä järjestöämme kuvattaisiin sanoin: hukattu potentiaali. Siksi meidän on elettävä ajassa ja uudistettava toimintaamme. Meidän on tarjottava kaikki mahdollinen tukemme niille upeille nuorille, jotka lähtevät toimintaamme mukaan!

Anna Sirkiä

Keskustanuorten puheenjohtajaehdokas

Pelastetaan keskusta – yhdessä

Ennen viime eduskuntavaaleja keskustalaisella porukalla päätettiin, että Suomi pitää saada nousuun. Tarvitaan talouskasvua ja työpaikkoja. Kilpailukyky pitää saada paremmaksi, sote-uudistus maaliin ja velkaantuminen taittumaan.

Keskustalaiset lähtivät tekemään kampanjaa yhdessä, yhteen hiileen puhaltaen, hyvässä hengessä. Oli selkeä linja ja tavoitteet joista puhuttiin. Vaaleissa pärjättiin hyvin.

Puheenjohtaja Juha Sipilä tarttui haasteeseen insinöörin ja yritysjohtajan rautaisella ja kokeneella otteella. Hallitus teki strategisen hallitusohjelman jota se lähti seuraamaan.

Pääministeriä on ryöpytetty kohusta toiseen, kiky-sopimus jouduttiin nostamaan viisi kertaa kanveesista, hallitus on käynyt lähellä kaatumista, yksi hallituspuolue hajosi. Läpi kaiken tämän Juha Sipilä on luotsannut joukkoaan.

Sipilän määrätietoisuuden seurauksena sote-uudistus on lähempänä maalia kuin koskaan, talous kasvaa, vienti on lähtenyt vetämään, uusia työpaikkoa syntyy koko ajan. Tulokset puhuvat puolestaan. Vai puhuvatko?

Keskustan kannatus laskee kuin se kuuluisa lehmän häntä. Hämmentynyt pääministeri kommentoi asiaa TV1 Ykkösaamussa seuraavasti: “Kun Suomen tilanne oli se mikä oli kaksi vuotta sitten, niin itse arvioin, että on nyt tärkeintä se, mitä me teemme, ei se, miltä se tekeminen näyttää.”

Keskustan ongelmat tässä hallituksessa rakentuvat mielestäni kolmen olennaisen asian ympärille.

Kokoomus

Olemme kokoomuksen kanssa hallituksessa. Politiikka näyttäytyy tällöin keskustalaisille äänestäjille liian oikeistolaisena. Hallituksen linja ei tietenkään ole sama kuin kokoomuksen linja. Se näyttää varmasti joillekin kokoomuksen kannattajille olevan piirun verran liian vasemmalla. Se ei kuitenkaan kokoomuksen kannatusta tunnu haittaavaan. Hallituskumppanimme kannatus on huippulukemissa.

Ratkaisuna tähän en esitä hallituksen kaatamista. Sen sijaan tulee tehdä selväksi, mikä on keskustan linja. On ilmiselvää, että hallituksen tekemä politiikka on kompromissi kolmen puolueen linjoista. Keskustan oma linja on kuitenkin hämärän peitossa, samaan aikaan kun kokoomus ratsastaa taitavasti kaksilla, ellei useammilla rattailla. Keskustan tulisikin kirkastaa omat tavoitteensa ja näkemyksensä ja viestiä siitä positiivisesti.

Insinöörimäinen lähestymistapa

Toinen suuri ongelma on se, että keskusta on keskittynyt insinöörimäisesti ongelmien ratkomiseen ja asioiden hoitamiseen. Se on samaan aikaan sekä siunaus, että kirous, tuntuuhan tuo järjestelmällinen ja päättäväinen taktiikka toimivan esimerkiksi talouden suhteen. Ongelma vain on se, että kun puhutaan taloudesta, työpaikoista, rahasta ja rakenteista, keskustelu jää ihmisille etäiseksi. Arvokeskustelu ja ihmisyysaate jäävät talouden jalkoihin.

Keskustan tuleekin panostaa myös omien kantojensa muodostamiseen ja niistä tehokkaasti viestimiseen, ei vain hallituspolitiikan kiemuroiden selittelyyn ja poliittisen jargonin viljelyyn. Tarvitaan ihmisläheistä ilmaisua, arvokeskustelua ja uusia kampanjoita. Puolueen on kehityttävä jatkuvasti. Pyörät pyörii ja Suomi kuntoon on jo käytetty.

Sosiaalinen media – nykypäivän tupaillat

Kolmantena ongelmana näen sen, että keskustalaiset eivät vain vieläkään ole siellä missä ihmiset ovat – nykyajan tupailloissa sosiaalisessa mediassa. Live-twiittaus istuntojen aikana, kärkipoliitikkojen facebook- ja twitter -tilien aktiivisuus ja vuorovaikutteisuus sekä blogi-kirjoittaminen kalpenevat edelleen monen muun puolueen rinnalla.

Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Puolueessa on selkeästi herätty näihin ongelmiin. Keskusta on perustanut uusia työryhmiä hiomaan poliittista linjaansa ja periaateohjelma on lausuntokierroksella. Talouden liikkumavaraa on käytetty keskustalle tärkeisiin kohteisiin, esimerkiksi huoltajakorotukseen. Kansanedustajat ovat aktivoituneet sosiaalisessa mediassa, vaikka eivät aivan ikiliikkujamme Mikko Kärnän tasolle ylläkään. Viimeisimmän valinnanvapauslain väännön yhteydessä kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä puoluetta esitys miellytti eniten.

Surkuhupaisaa tässä kannatustilanteessa on se, että ongelmat ja ratkaisut ovat lähes identtisiä vuoden 2011 kanssa. Ehdotan, että kaivetaan työkirja naftaliinista ja repäistään kertaheitolla kunnon korjausliike. Panostetaan aatteelliseen keskusteluun ja viestintään. Mieluummin ennen vaaleja.

Kannatuksen nostaminen vaatii yhteistyötä ja ryhmähenkeä meiltä kaikilta. Kategorinen kritisointi ja puoluejohdon tuijottaminen tumput suorina tulosta vaatien ei meitä pelasta. Keskusta on vahva vain jos teemme työtä yhdessä. Aloitetaan se tekemällä Matti Vanhaselle loistava kampanja. Yhdessä.

Anna Sirkiä

Keskustanuorten puheenjohtajaehdokas

Varsinais-Suomen Keskustanuorten varapuheenjohtaja

Kokoomusnuorten satovahinko

Kokoomusnuoret, tuo vapaan markkinatalouden kirkasotsainen lähettiläs iskee jälleen. Tällä kertaa valituksen aiheena on se, että hallitus päätti kolmannessa lisätalousarvioesityksessään 2017 tukea maanviljelijöitä 25 miljoonalla eurolla säiden aiheuttamien satovahinkojen vuoksi. Kokoomusnuorten mukaan esimerkiksi laskettelukeskuksia tai rantakohteita tulisi tukea myös, mikäli säät ovat liiketoiminnan harjoittamisen kannalta kehnot.

Kyllä, luit oikein. Kokoomusnuoret rinnastivat juuri maatalouden ja laskettelukeskukset. Molemmissa on kyllä kyse sääolosuhteista riippuvaisesta yritystoiminnasta, mutta voimme kaikki olla yhtä mieltä siitä, että niiden merkitys yhteiskunnalle on aivan erilainen. Laskettelu kun ei ole ihmisen perustarve, ruoka sen sijaan on. Miksi siis kokoomusnuoret kritisoivat kotimaiselle maataloudelle annettuja tukia, varsinkin kun tämä 25 miljoonan euron summa ei ole edes riittävä viljelijöiden tämänhetkisen ahdingon valossa?

Kyse on arvoista ja ideologiasta. Kokoomusnuoret uskovat vapaaseen markkinatalouteen. Kokoomusnuoret uskovat, että markkinat kyllä korjaavat tilanteen. Ruoka tuotetaan sitten jossain muualla, jollei se Suomessa ole sään vuoksi taloudellisesti kannattavaa. Heille näyttää olevan aivan sama missä, kunhan se on taloudellisesti mahdollisimman tehokasta. Kilpailu ratkaiskoon. Ruuan puhtaudella, eettisyydellä, ekologisuudella ja kotimaisuudella ei näytä olevan niin väliä, Suomen omavaraisuudesta puhumattakaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalainen ruoka on ylivoimaisesti EU:n puhtainta. Kevään lihaskandaali Brasiliassa, kesän myrkkymunaskandaali ja muut vastaavat uutiset vahvistavat entisestään näkemystä siitä, että suomalaista puhdasta ruokaa tulisi jatkossakin voida tuottaa sekä kotimaan tarpeisiin, että vientiin erityisesti maille, joilla ei ole mahdollisuuksia itse tuottaa ruokaansa. Lisäksi ympäristön kannalta on kestämätöntä kuljettaa ruokaa pitkiä matkoja, jos sitä olisi saatavilla lähelläkin.

Tutkijoiden arviot ilmastonmuutoksen vaikutuksista ruuantuotannolle erityisesti päiväntasaajan alueella ovat murskaavia. Näköpiirissä on ennennäkemätön kuivuus ja maataloustuotannon hankaluus esimerkiksi Keski-Euroopassa. Tutkijat varoittelevat Suomea nälänhädästä. Tulevaisuudessa olemme entistä enemmän oman ruuantuotannon varassa.

Tässä valossa on aivan absurdia kuulla kokoomusnuorten valittavan maatalouden saamista yritystuista. Erityisesti kun kansallisia tukia maksavat myös sellaiset tehomaatalouden mahdit kuten Saksa. Erityisesti kun Suomi on vuosikymmenen alkupuolella nimenomaan vähentänyt maataloudelle annettavien tukien osuutta.

Markkinatalous on varmasti hienoa laboratorio-olosuhteissa ja se toimii hyvin esimerkiksi Monopoly -lautapelissä. Me elämme kuitenkin reaalimaailmassa, jossa asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Todellisuudessa, jossa ihmiset haluavat syödä kotimaista, puhdasta, eettistä ja ekologista ruokaa ja jossa on edelleen varauduttava siihen, että emme voi kaikkea tuoda ulkomailta.

Kokoomusnuorten ulostulo oli kansanedustaja Susanna Kosken (kok) mukaan omanlaisensa satovahinko. Sattuvasti sanottu. Onneksi meillä ei ole samaa ongelmaa keskustassa.

Anna Sirkiä

Keskustanuorten puheenjohtajaehdokas

Pois poteroista kehittämään koko Suomea!

Viime aikoina on puhuttanut kovasti paitsi maahanmuutto, myös maassamuutto ja maakunnat. Maakuntauudistus ja sen vaikutukset Suomen kaupungeille ovat huolestuttaneet erityisesti Helsingin pormestari Jan Vapaavuorta, joka päättikin kunnostautua kaupunkien edunvalvonnassa kutsumalla koolle 21 Suomen suurinta kaupunkia. Sääli sinänsä, ettei Vapaavuori kykene toteuttamaan edunvalvontaa hallituksessa olevan puolueensa kautta.

C21 kokouksessa kaupunkien johtajat ovat keskustelleet kaupunkitutkimuksesta, edunvalvonnasta ja todenneet herttaisessa yksimielisyydessä tarpeen kaupunkitapaamisille.

Olen samaa mieltä siitä, että Enontekiön ja Turun kehittäminen samoilla keinoilla on yhtä järkevää ja hyödyllistä kuin vegaanihaasteen heittäminen Mikko Kärnälle. Kaupunki ja maaseutupolitiikasta pitää keskustella. Kyseenalaista on kuitenkin myös se, onko järkeä puhua vaikka Helsingistä, Rovaniemestä ja Salosta samana päivänä. Tuntuu väkisin väännetyltä. Kysymyksessä ovat valtavan erilaiset kaupungit ja alueet.

Sama pätee maaseutuun. Keskustelu aluekehittämisestä tai “siltarumpupolitiikasta” on jakaantunut kahteen leiriin. Toisessa C21 ja toiseen survottuna kaikki maaseudun kunnat. Tämäkään ei ole perusteltua, sillä maaseutukaan ei ole samanlaista kaikissa Suomen osissa. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla on hyvin vähän harvaan asuttua maaseutua ja sekin vähä saaristossa, kun taas Lapin ja Kainuun maakunnissa on taas lähes yksinomaan harvaan asuttuja alueita.

Aluekehittämiseen liittyvää keskustelua leimaa paitsi järjetön yleistäminen ja poteroituminen, myös älyllinen epärehellisyys kun puhutaan maaseudun elinvoimaisuudesta.

Työ- ja elinkeinoministeriön tuore maakuntien suhdannekatsaus kertoo, että että viimeisen kymmenen vuoden aikana työttömien työnhakijoiden osuudet ovat rajuimmin kasvaneet esimerkiksi Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Samaan aikaan tilanne on mennyt parempaan suuntaan ainoastaan Lapissa ja Kainuussa.

Syksyllä yle uutisoi siitä, kuinka Suomen maakunnista Lapissa talous kasvaa kovinta, lähes 17% vauhtia. Muina huippualueina mainiittiin Kainuu, Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi. Näillä alueilla kärsitään työvoimapulasta. Yrittäjät pelkäävät kasvun hiipuvan, mikäli työlle ei saada tekijöitä.

Näiden faktojen valossa puheet maaseudun näivettymisestä näyttävät yhtä liioitelluilta kuin kumiluotien käyttö Katalonian vaaleissa.

Olen sitä mieltä, että ihmisen tulee saada valita asuinpaikkansa. Itse olen syntynyt Turkuun, Suomen kolmanneksi suurimmalle kaupunkialueelle ja viettänyt teinivuoteni Mynämäen vajaan 8000 asukkaan kunnassa. Molemmissa paikoissa on puolensa, molemmissa oli hyvä kasvaa ja elää. Tulee olla jatkossakin.

Suomelle on leimallista paitsi suuri koko ja pieni väkiluku, myös valtava alueiden erilaisuus. Tämä pitäisi julkisessa ja poliittisessa keskustelussakin tiedostaa ja myös hyväksyä. Sen jälkeen voimme alkaa keskustelemaan siitä, kuinka kehittäisimme näitä alueita niin, että kaikkialla on ihmisillä hyvä asua ja elää. Ratkaisut tähän ovat eri alueilla hyvin erilaisia.

 

 Anna Sirkiä

Keskustanuorten puheenjohtajaehdokas

Varsinais-Suomen Keskustanuorten varapuheenjohtaja

Poliitikko – keski-ikäinen mies tummassa puvussa?

Ih­mi­sil­lä on mie­li­ku­va po­lii­ti­kos­ta. Li­säk­si on mie­li­ku­va kes­kus­ta­lai­ses­ta, ko­koo­mus­lai­ses­ta, vih­re­äs­tä ja niin edel­leen.

Olen omal­la koh­dal­la­ni tör­män­nyt näi­hin en­nak­ko­luu­loi­hin usein, ja saa­nut se­lit­tää mik­si olen kes­kus­ta­lai­nen.

Ha­vah­duin asi­aan taas, kun olin mat­kal­la Kes­kus­ta­nuor­ten pu­heen­joh­ta­ja­eh­dok­kai­den pa­nee­liin.

VR oli ko­toi­sas­ti myö­häs­sä ja nap­pa­sin kii­rees­sä lop­pu­mat­kal­le tak­sin. Kun ker­roin kus­kil­le mi­hin olen me­nos­sa, sain vas­tauk­sek­si kom­men­tin: ”Ai olet­ko sinä joku po­lii­tik­ko? Et kyl­lä yh­tään näy­tä sil­tä.”

Tämä on hy­vin ta­val­lis­ta. Ih­me­tys­tä ai­heut­taa pait­si ul­ko­nä­kö­ni ja ikä­ni, myös si­vii­li­am­mat­ti­ni, asuin­paik­ka­ni ja työ­his­to­ri­a­ni. Sekä puo­lu­ees­sa, et­tä sen ul­ko­puo­lel­la.

Mi­ten tai­tei­li­ja voi ol­la kes­kus­ta­lai­nen? Mi­ten hoi­to­a­pu­lai­ses­ta voi tul­la kan­sa­ne­dus­ta­jan avus­ta­ja? Mi­ten kau­pun­ki­lai­nen voi ol­la kes­kus­ta­lai­nen? Mi­ten kes­kus­ta­lai­nen voi pu­hua kult­tuu­ri­po­li­tii­kas­ta?

Oma lu­kun­sa ovat po­li­tii­kas­sa toi­mi­van nai­sen kuu­le­mat kom­men­tit. On­ko si­nut va­lit­tu työ­hö­si ul­ko­nä­ön pe­rus­teel­la? Sinä et näy­tä yh­tään po­lii­ti­kol­ta. Sinä et näy­tä yh­tään kes­kus­tai­sel­ta. Sinä pu­keu­dut vää­rin.

On su­rul­lis­ta, et­tä edel­leen vuon­na 2017 tämä on ar­ki­päi­vää.

Ole­te­taan, et­tä mi­kä­li nai­nen on pa­nos­ta­nut ul­ko­nä­köön­sä, pääs­sä ei lii­ku muu­ta kuin sil­mät. Ole­te­taan, et­tä am­mat­ti, kou­lu­tus tai ul­ko­nä­kö te­ke­vät ih­mi­ses­tä au­to­maat­ti­ses­ti tie­tyn­lai­sia.

Jol­let vas­taa ste­re­o­ty­pi­aa, si­nut yri­te­tään sil­ti lo­ke­roi­da, vaik­ka vä­ki­sin. Si­nua ei koh­da­ta ih­mi­se­nä.

En­nen työ­tä­ni edus­kun­nas­sa opis­ke­lin pää­toi­mi­ses­ti mu­siik­kia, ja ra­hoi­tin opin­to­ja­ni työs­ken­te­le­mäl­lä van­hain­ko­dis­sa hoi­to­a­pu­lai­se­na.

Opin tuo­na ai­ka­na pal­jon asi­oi­ta van­hus­työs­tä, ter­veys­pal­ve­luis­ta ja hoi­to­a­las­ta.

Tär­keim­män asi­an mi­nul­le opet­ti­vat kui­ten­kin hoi­ta­ma­ni van­huk­set: ih­mi­nen pi­tää koh­da­ta ih­mi­se­nä. Ih­mi­nen on enem­män kuin hä­nen ikän­sä, sai­rau­ten­sa, si­vii­li­sää­tyn­sä, us­kon­ton­sa, am­mat­tin­sa tai ul­ko­nä­kön­sä.

Kun an­taa mah­dol­li­suu­den, voi kaik­kien näi­den ul­kois­ten mää­ri­tel­mien ja lo­ke­roi­den ta­kaa löy­tää sen ai­doim­man asi­an: ih­mi­sen, joka ajat­te­lee ja tun­tee. Sa­mal­la ta­val­la tai eri ta­val­la kuin it­se.

Olen tör­män­nyt elä­mäs­sä­ni mo­niin en­nak­ko­luu­loi­hin. Eni­ten ul­ko­nä­kö­ni, puo­lu­e­kir­ja­ni ja opis­ke­lu­a­la­ni vuok­si.

Ha­lu­an kään­tää ko­ke­muk­se­ni voi­ma­va­rak­si pait­si it­sel­le­ni, myös kes­kus­ta­lai­sel­le kan­san­liik­keel­le.

Ha­lu­an ol­la mu­ka­na mur­ta­mas­sa aja­tus­ta po­lii­ti­kon lo­ke­ros­ta, jo­hon mah­tuu vain kes­ki-ikäi­siä mie­hiä tum­mas­sa pu­vus­sa.

Ha­lu­an näyt­tää, et­tä täl­lai­nen kau­pun­ki­lai­nen kult­tuu­ri-alan opis­ke­li­ja kor­ko­ken­ki­neen voi ol­la po­lii­tik­ko ja vie­lä ke­pu­lai­nen.

Sil­lä po­li­tii­kas­sa rat­kai­se­vat ihan muut asi­at. Ajat­te­lu, ar­vot ja halu muut­taa maa­il­maa.

Realismia turvapaikkapolitiikkaan

Turvapaikkapolitiikka on puhuttanut eduskunnassa taas budjettikeskustelun yhteydessä. Retorista revittelyä aiheesta on saanut jälleen kuulla suuntaan ja toiseen. Toisaalla edustaja Huhtasaari ratsastaa islamisaatiolla, ja toisaalla edustaja Arhinmäki pelkää lähimmäisen rakkauden kriminalisointia.

Aihe on tunteita herättävä ja erityisesti Turun terrori-iskun jälkeen kyse on entistä enemmän sisäisen turvallisuudenkin kysymyksestä. Kiihkoton keskustelu on tuntunut olevan sula mahdottomuus. Asiaan kaivattaisiin rationaalisempaa ja realistisempaa otetta.

On fakta, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä ei ole järkevä. Se pitäisi myöntää. Ihmiset matkustavat vaarallisen matkan ihmissalakuljettajien avustuksella, maksavat siitä omaisuuden ja odottavat kuukausitolkulla päätöstä vastaanottokeskuksessa. Rikollisuutta, ahdinkoa ja tarpeetonta kärsimystä ihmisille, joilla muutenkin on asiat huonosti. Joukossa kulkee valitettavan paljon niitä, jotka eivät ole oikeutettuja turvapaikkaan. Viimeisen vuoden aikana vain noin 35% hakijoista oli oikeutettu kansainväliseen suojeluun. Tämä ei ole järkevää kenenkään kannalta.

Turvapaikkamenettelyn sijaan humanitaarisen maahanmuuton pitäisikin tapahtua kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta. Pakolaiset on todettu suojelun tarpeessa oleviksi jo esimerkiksi pakolaisleirillä. Pakolaisten kotouttaminen voidaan aloittaa heti heidän saapuessaan maahan. Apu kohdentuu tämän järjestelmän kautta niille, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat. Suomen tulisikin kasvattaa pakolaiskiintiönsä määrää, mutta ei ennen kuin EU:n tasolla on saatu muuttoliikepolitiikka hallintaan ja pelisäännöt sovittua.

EU:lla on ollut ongelmia yhteisen linjan löytämisessä. Suurinta eripuraa on aiheuttanut se, millaiseen solidaarisuuteen muut maat voidaan velvoittaa niitä maita kohtaan, jotka ovat muuttoliikkeen etulinjassa. Käytännössä siis esimerkiksi Kreikka ja Italia. Euroopan neuvosto on linjannut yhteisestä taakanjaosta, siis siitä, että jokaisen EU-maan olisi vastaanotettava oma osuutensa turvapaikanhakijoita. Tietyt maat eivät kuitenkaan ole suostuneet tähän.

Pari viikkoa sitten EU-tuomioistuin hylkäsi Unkarin ja Slovakian kanteen, joka koski turvapaikanhakijoiden siirtoa. Tämän päätöksen jälkeen kaikkien EU-maiden on siis otettava osuutensa vastaan. Tämä lisää varmasti yleistä motivaatiota löytää jonkinlainen pitkäjänteisempi ratkaisu ongelmaan.

Turvapaikanhakumenettelystä pakolaismenettelyyn siirtyminen edellyttää paitsi yhteistä tahtotilaa, myös EU:n ulkorajojen vahvistamista ja erityisesti ihmissalakuljettajien toiminnan estämistä Välimerellä. Tällainen rikollisuus tulee kitkeä välittömästi, jotta enempää viattomia ei joudu vaaraan.

Yhteisten linjojen löydyttyä Suomikin voi kasvattaa kiintiöpakolaisten määräänsä. Tässäkin on kuitenkin oltava realisteja. Meidän edellytyksemme kotouttaa ihmisiä ovat rajalliset. Keskustanuoret linjasi kesällä ihmisarvopamflettinsa yhteydessä, että pakolaiskiintiö pitäisi nostaa 10 000 pakolaiseen vuodessa nykyisen 750 sijaan. Keskustanuoria on kritisoitu liian maltillisista linjauksista ja tämä kyllä todella rikkoi sen linjan. Valitettavasti esitys oli niin pahasti todellisuudesta irrallaan, että sitä on vaikeaa ottaa vakavasti. Toivonkin, että keskustanuoret ovat jatkossa linjauksissaan  rohkeita, mutta myös realistisia.

 

Kaupungistuminen on fakta – mutta onko siinä mitään järkeä?

Julkista keskustelua on viimeaikoina ravisuttaneet paitsi kestosuosikki maahanmuutto, myös maassamuutto. Aiheesta ovat esittäneet poikkeavia näkemyksiä mm. pääministeri Juha Sipilä ja pormestari Jan Vapaavuori. Retorista revittelyä aiheesta saa lukea Tuomas Enbuskelta ja nyt myös kansanedustaja Mikko Kärnältä.

Pipsa Palttala kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, kuinka keskustelu kaupungistumisesta on taantunut huuteluun kahdesta poterosta, eikä tosiasioita haluta katsoa silmiin. Hän peräänkuuluttaa totuudenmukaisuutta aiheesta keskusteltaessa.

Totuus on melko selvä, kun katsoo tilastoja. Muuttovirta maaseudulta kohti kaupunkeja on kiistaton. Eri asia on se, onko siinä mitään järkeä.

Alkuvuodesta mm. Taloussanomat kirjoitti Helsinkiin muuttamisen kannattavuudesta. Nordean yksityistalouden ekonomistin Olli Kärkkäisen laskelmien mukaan pääkaupunkiseudun asumiskustannukset aiheuttavat sen, että vaikka saisi työtä, Helsinkiin muuttaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Maakunnissa erityisesti asuminen on edullista, kun taas pääkaupunkiseudulla monelle työssäkäyvällekin joudutaan maksamaan yleistä asumistukea.

Suuret kaupungit ja niiden maakuntia määrällisesti suurempi työpaikkatarjonta eivät myöskään takaa työllistymistä. Työ- ja elinkeinoministeriön tuore maakuntien suhdannekatsaus kertoo, että että viimeisen kymmenen vuoden aikana työttömien työnhakijoiden osuudet ovat rajuimmin kasvaneet esimerkiksi juuri Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Samaan aikaan tilanne on mennyt parempaan suuntaan ainoastaan Lapissa ja Kainuussa.

Tänään yle uutisoi siitä, kuinka Suomen maakunnista Lapissa talous kasvaa kovinta, lähes 17% vauhtia. Muina huippualueina mainiittiin Kainuu, Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi. Näillä alueilla kärsitään työvoimapulasta. Yrittäjät pelkäävät kasvun hiipuvan, mikäli työlle ei saada tekijöitä.

Muuttoliikkeelle kaupunkeihin on varmasti monta syytä ja ihmisillä on tietenkin oikeus itse valita asuinpaikkansa. Minäkin asun suuressa kaupungissa, vieläpä ihan keskustassa ja koen elämänlaatuni sen vuoksi ja siitä huolimatta olevan hyvä. Olennaista ei olekaan keskustelu siitä, onko maalla vai kaupungissa asuminen mukavampaa tai mihin muuttoliike tällä hetkellä suuntautuu.

Paljon tärkeämpi kysymys on se, kuinka saamme maakuntien ja erityisesti pohjoisen töille tekijänsä? Miten saamme elämän kaupungeissa taloudellisesti mahdolliseksi myös pienipalkkaisille?

Maaseutua ja kaupunkia ei tarvitse asettaa vastakkain kun etsimme vastausta kysymykseen: kuinka mahdollistetaan hyvä elämä ja yrittäminen Suomessa tasa-arvoisesti?

Anna Sirkiä

Keskustan Varsinais-Suomen piirin varapuheenjohtaja

Kansanedustajan avustaja