Kuka Anna? – Ei ihan tavallinen turkulainen tarina

Synnyin Turussa vuonna 1992. Vielä siihen aikaan Turun kaupunki viljeli omia peltoja. Molemmat vanhempani olivat ammatiltaan maanviljelysteknikkoja ja isäni pääsi kaupungin omistaman Artukaisten kartanon tilanhoitajaksi. Asuimme ensimmäiset kahdeksan vuotta elämästäni kartanon päätyhuoneistossa keskellä vehreää peltomaisemaa. En ollut koskaan päiväkodissa, joten vuotta nuoremman siskoni kanssa leikimme tiiviisti yhdessä.

Äiti oli aina haaveillut pääsystä oikeustieteelliseen. Lapsuudessaan hän sai opettajilta kuulla olevansa työläisen tytär, jonka ei kannata haaveilla yliopisto-opinnoista. Äidinäiti sen sijaan kannusti kaikkia lapsiaan opiskelemaan. Hän oli itse karjanhoitaja, jonka täytyi lähteä 14-vuotiaana piikomaan. Hänen kannustuksestaan kaikki viisi lasta kävivät lukion ja myös jonkin korkeakoulun.

Aloitimme äidin kanssa opiskelun yhtä aikaa, minä ekaluokalla steinerkoulussa ja äiti oikeustieteellisessä. Jo mamma olisi halunnut laittaa lapsensa steinerkouluun. Äidin perheessä arvostettiin taideharrastusta. Isoisä soitti viulua, sahaa ja pianoa. Hän ja isoäiti lauloivat paljon. Pienistä tuloista he hankkivat lapsilleen soittimet ja maksoivat soittotunnit. Omilla vanhemmillani oli sama periaate. Aloitin pianotunnit heti viisivuotiaana.

“Joku kysyi joskus, eikö olisi hienompaa olla presidentti. Ei, vastasin. Pääministerillä on enemmän valtaa.”

Kotona puhuttiin paljon politiikkaa, mietittiin mikä on oikein ja järkevää. Vanhempani ovat molemmat keskustalaisia. Äitini oli mukana Keskustanuorten toiminnassa, niinpä pyörimme siskoni kanssa paljon piiritoimistolla ja vaaliteltoilla. Ensimmäinen kunnon muistoni politiikasta on, kun vanhempani kävivät äänestämässä Esko Ahoa presidentiksi. Istuimme siskoni kanssa autossa odottamassa. Se oli jotenkin hirveän jännittävää ja mahtavaa.

Kahdeksanvuotiaana haaveammattini oli pääministeri. Joku kysyi joskus, eikö olisi hienompaa olla presidentti. Ei, vastasin. Pääministerillä on enemmän valtaa. Muistan kun Anneli Jäätteenmäki valittiin keskustan puheenjohtajaksi. Olin suorastaan superfani. Ajattelin, että kun joku nainen voi olla pääministeri, niin voin minäkin! Minulle oli selvää, että tytöt voivat tehdä kaikkia samoja asioita kuin pojat. Siitä vanhempani pitivät huolen.

_MG_9737

Vanhempani erosivat, kun olin kymmenvuotias. Muutimme äidin kanssa Turun keskustaan kerrostaloon. Äiti oli opiskeleva yksinhuoltaja, joka kävi luennoilla, teki siivoustöitä ja luki yöllä tentteihin. Meidän perheessä lapset olivat silti aina kaikkein tärkeimpiä. Se kävi ilmi siitä, miten vanhempani puhuivat ja toimivat.

Se että olen nyt tässä, perustuu suomalaiselle maksuttomalle koulutukselle. Äitini ei olisi koskaan päässyt lukioon tai yliopistoon, jos opiskelusta olisi pitänyt maksaa. Enkä minäkään, sillä lukiokirjojenkin kanssa oli jo tiukkaa. Suomalainen yhteiskunta takaa kuitenkin sen, että vaatimattomimstakin oloista on mahdollisuus työnteolla ja sitkeydellä ponnistaa. Myös riittävä sosiaaliturva ja kaikkien saatavissa oleva laadukas terveydenhuolto ovat minulle kynnyskysymyksiä. Tiedän miten tärkeä yhteiskunnan turvaverkko on, kun olen itse joutunut siihen tarttumaan.

“Tiedän miten tärkeä yhteiskunnan turvaverkko on, kun olen itse joutunut siihen tarttumaan.”

Muutimme myöhemmin Turusta Mynämäkeen ja sain vielä kolme veljeä. Kaksi äidin perheeseen, yhden isälle. Lähdin uudella paikkakunnalla heti ehdolle nuorisovaltuustoon. Halu vaikuttaa on minuun jotenkin sisäänrakennettu. Ensimmäisissä vaaleissa en mennyt läpi, mutta myöhemmin toimin useamman vuoden nuorisovaltuustossa, myös puheenjohtajana.

Kotona keskustalaisuus oli ollut niin vahvasti esillä, että yläkoulussa koin jonkinlaisen identiteettikriisin. Mietin olenko keskustalainen vain siksi, että vanhemmatkin ovat. Selasin vihreiden, demareiden ja kokoomuksen puolueohjelmia. Totesin kuitenkin, etten mahda keskustalaisuudelleni mitään.

18-vuotiaana olin heti ehdolla seurakuntavaaleissa ja seuraavissa kuntavaaleissa ja 2015 myös eduskuntavaaleissa. Keskustalaisuus on parhaimmillaan sitä, että ajatellaan laajasti ja nähdään asioiden monet puolet. Keskustassa ei ole räikeitä ääripäitä tai ehdottomuuksia. En näe, että niistä seuraa mitään hyvää.

Lukion loputtua jouduin tekemään valinnan laulun ja tanssin välillä. Taiteen perusopetuksen piirissä olin työskennellyt päämäärätietoisesti molemmilla aloilla. Kävin tanssitreeneissä viisi kertaa viikossa ja lisäksi laulu- ja pianotunneilla ja opiskelin musiikin teoriaa. Opettajani kannustivat minua kummankin alan ammattiopintoihin. Tiesin heti, että laulu on oma instrumenttini kun aloitin laulutunnit 15-vuotiaana. Opiskelen nyt Turun taideakatemiassa klassista laulua.

_MG_9864

Syksyllä 2012 aloitin Turun yliopistossa filosofian opinnot. Marraskuussa kahdeksanvuotias veljeni Frans oli luonani yötä, kuten usein aiemminkin. Hän lähti luotani kouluun samaa tietä, jota olin itsekin lapsena kulkenut. Frans jäi suojatiellä bussin alle ja kuoli. Elämältä meni kerralla pohja pois. Jäin sairaslomalle joksikin aikaa.

En ole sen jälkeen pystynyt jatkamaan yliopisto-opintoja. Joitakin kursseja yritin myöhemmin käydä uudelleen, mutta opinnot yhdistyivät mielessäni liian vahvasti veljeni kuolemaan. Luin filosofian tenttiin kun suruviesti tuotiin. Vasta tänä syksynä päätin luopua opiskelupaikasta yliopistossa.

“En halua mitään puolivillaista elämää.”

Joskus ihmiset ajattelevat, että päättäjän tulisi olla yliopistokoulutuksen saanut. Mutta eikö demokratian idea juuri ole, että päättämässä on erilaisia ihmisiä? Seuraan nykyisen työni kautta aktiivisesti politiikkaa ja opiskelen jatkuvasti asioita. Olen oppinut arvostamaan myös elämänkokemusta. Työskentelin vuosia vanhainkodissa ja se on opettanut hyvin paljon. Ihmisen halu kehittää itseään on hyvin keskustalainen ajatus ja itselleni luontainen.

Sain veljeltäni lahjaksi rohkean otteen elämään. Toivuttuani suuresta surusta päätin, etten halua mitään puolivillaista elämää. Suhtaudun avoimesti uusiin haasteisiin. Raskas kokemus toi myös voimaa ja suhteellisuudentajua. Tiedän, että elämän pahimmat päivät on jo nähty.

Esikuvani politiikassa on ehdottomasti kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila. Hänen uransa on yksinkertaisesti uskomaton. Hän on todella topakka ja jämerä, ja aina yhtä innoissaan. Olen päässyt työskentelemään hänen kanssaan eduskunnassa, eikä hän ole lainkaan leipiintyneen oloinen. Hän on myös rohkeasti oma itsensä ja kannustaa muita naisia etenemään urallaan. Se on todella inspiroivaa.